22 maaliskuuta, 2011

Blogin taustaa

Narsisti yritti syödä sieluni mutta pakotin sen oksentamaan. Mikä hieno lause mutta uskomattoman vaikea toteuttaa. Minulta se vei yli kymmenen vuotta. Menneisyyttä en voi muuttaa mutta sen muistoa voin yrittää vaimentaa ja jos samalla pystyn auttamaan muita samassa tilanteessa olevia niin olen tyytyväinen. Toki tuohon aikaan sisältyy paljon hyviäkin muistoja. Tämän blogin tarkoitus minulle on myös se, että pääsen kirjoittamalla eroon takaraivossa kummittelevista painajaisista ja saan kaivettua hyvät hetket esiin. Vasta sitten voin sanoa olevani vapaa.
Kuvan lähde: http://noorafederley.com/

Elämä narsistin kanssa oli yhtä vuoristorataa. Sitä se on edelleen vaikka hyppäsin vauhdissa pois kyydistä. Narsistisesti käyttäytyvä ihminen ei anna jätetyksi tulemista koskaan anteeksi.

Kirjoittelen tänne satunnaisessa järjestyksessä asioita, tapahtumia ja muistikuvia siinä järjestyksessä kun ne mieleen sattuvat putkahtelemaan.

Lisään vielä että Jania ei ole diagnosoitu koskaan eikä varmaan koskaan tulla diagnosoimaankaan. Vierastan narsisti-nimittelyä, mutta jotain nimitystä tälle ilmiölle on pakko käyttää. Ja suurimman osan ajasta Jani on narsistisesti käyttäytyvä. Toki hänestä löytyi pari muutakin jännittävää piirrettä, mutta niinhän meistä kaikista?

Koska blogista tulee hyvin henkilökohtainen, haluan turvata yksityisyytemme. Kaikki teksteissä esiintyvät paikat ja nimet ovat keksittyjä.

Kuvat joita käytän ovat täysin satunnaisia internetistä löytyneitä kuvia.

6 kommenttia:

  1. Hei

    Löysin blogiisi tuolta 2plus palstan puolelta.

    Blogisi vaikuttaa mielenkiintoiselta luettavalta. Vaikkakin aihe onkin rankka ja vaikea. Hienoa kuintenkin kuulla, että olet päässyt irti siitä.

    En edes pysty kuvittelemaan millaista elämäsi on ollut.

    Onnea voisi varmaankin sanoa uudelle elämälle.

    VastaaPoista
  2. Kiitos! =)
    Jopa lapseni sanoi minulle muuttomme jälkeen: "Äiti, meillä on nyt ihan niinkuin uusi elämä"

    VastaaPoista
  3. Tutulta kuullostaa...Lähdin kun lapsi oli kahden. Tällä hetkellä, monen monta vuotta myöhemmin, olen onnellisessa parisuhteessa ja nykyisin kouluikäinen lapseni sai nyt lopultakin parin vuoden taistelun jälkeen kunnalta psykiatrista tukea kun isän luona vietetyt ajat meinaa murskata pienen minän alleen. Lapsen reaktiot ovat hurjaa katsottavaa, koska tunnistan siitä itseni lapsena. Kaksivuotiaana koettu turvattomuus+isän silloiset ja nykyiset vaatimukset lapseen vaikuttavat nykyisin lapsen ystävyyssuhteisiin, keskittymiseen yms. ja aiheuttavat monenlaista ahdistumisoiretta. Olen vakaasti sitä mieltä että lapsen oirehtiessa narsistin jatkeen tavoin, pitäisi lastensuojelulla olla valtuudet puuttua tapaamisiin, muuttaen ne valvotuiksi. Onnittelut selviämisestä. Hankalaa uskoa että se oikeasti on loppu, eikö :)

    VastaaPoista
  4. Tämä kuulostaa niin täysin äitini kirjoittamalta. Jäljet on minullekin jäänyt narsisti-isästä.

    VastaaPoista
  5. Törmäsin blogiisi etsiessäni tietoa narsisteista. En voinut jättää lukemaani hetkeksikään kesken, niin kiinnostavaa se oli ja ymmärrän täysin mitä olet kokenut. Kirjoituksesi oli joissain osin kuin suoraan minun menneestä elämästäni. Menneestä, onneksi. Onneksi olit niin vahva, että jätit miehesi. Itsekin keräsin rohkeutta pitkänkin aikaa ennenkuin uskalsin lopulta lähteä. Tai lähdin ja sanoin tulevani takaisin neuvolaan parin päivän päästä. En koskaan palannut. Me ei oltu naimisissa (luojan kiitos) ja seurusteluakin kesti vain vuoden, mutta se vuosi jätti minuun jäljet. Jäljet siksi, että kaikkien tapahtumien aikana olin raskaana. Enkä saanut mitään sääliä edes sen takia. Olin kuin vanki kotonani, heti valmiina vastaamaan puhelimeen kun hän soittaa. Mustasukkaisuutta ja järjetöntä epäilyä. Hän epäili minun pettävän häntä, vaikka olin raskaana enkä käynyt missään. Hän pakotti minut ennenaikaiselle sairaslomalle, jotta en pääsisi töihin enkä saisi keskenmenoa. Keskenmeno olisi minun syytä, enkä saisi sitä koskaan anteeksi. Itse hän kyllä ryyppäsi ja häipyi reissuillensa vuorokausiksi vieden minulta autoni avaimet ja kännykän, etten vain voisi karata vanhempieni luokse toiselle paikkakunnalle. Viimeinen niitti kaiken sattuneen jälkeen oli se, että minut uhattiin tappaa ja minut työnnettiin yöpuvussa kolmenkymmenen asteen pakkaseen ollessani kuudennella kuulla raskaana. Puoli vuotta lähtöni jälkeen hain hänelle lähestymiskiellon sekä valvotut tapaamiset lapseensa. Sori, tämä kommentti vähän venähti, mutta sormet vaan savusi kun kirjoitin tätä. Usko tai älä, tästä selvitään! Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi.

    VastaaPoista
  6. Mitä sinun blogillesi on tapahtunut? Vai onko sinulle tapahtunut jotakin, kun kirjoitukset ovat poissa?

    VastaaPoista